Kaikki alkaa jostain

Ja niin alkoi tämäkin projekti, jonka päiväkirjaa päätin alkaa pitämään varoituksena tulevaisuuden sukupolville, mitä pieni nostalgian maustama innostus saa aikaan.
Ihan ensimmäiseksi sellainen disclaimer, että tämä ensimmäinen teksti on vähän pitkä, koska mahdollisille jonneillekin on kerrottava mikä hommeli on kyseessä ja koska muutenkin tämä on myös jonkinlainen johdanto.

Kävipä kerran niin, että silmiini osui uutinen kertomaan, että vanhasta kunnon Commodore 64:sta on tulossa markkinoille uudistettu replika. Ei varmaan kuullosta erikoiselta jutulta, mutta ne harvat jotka tietävät mitä tämä tarkoittaa, todellakin tietävät! Siltä varalta kuitenkin, että tätä päätyy lukemaan joku, jolle koko homma on mysteeri tai jonka ylipäätään pitää kohautella olkapäitään todeten mitä sitten, on syytä ymmärtää pari asiaa kuusnepasta.
Commodore 64 on vanha 8 bittinen tietokone, joka räjäytti pankin Suomen sopukassa 80-90 -luvuilla. Tämä ruskea pientä lekaharkkoa muistuttava ruma mötikkä valtavan muuntajansa, kasettiaseman ja levykeaseman kanssa oli SE TIETOKONE kauan ennen PC:tä. Commorode 64 oli saanut nimensä sen hurjasta määrästä muistia, peräti 64:sta kilotavusta, josta käyttöjärjestelmä vei jo hyvän osan. Tähän maailman aikaan ei ajateltu, että tietokone koostuisi komponenteista, joita voisi vaihdella tehokkaammiksi tarpeen mukaan saati muistista, jota voisi kaupasta käydä hakemassa kuin näkkileipää. Ei, tähän maailman aikaan tämä yksinkertainen suljettu möhkäle yhdellä käyttiksellä oli ainoa mitä oli, ja voin kertoa, että se oli valtavasti. Commodore 64 oli musiikin The Beatles, kännyköiden Nokia, ruanlaitossa tuli. Kuusnepalla pelattiin, sillä kirjoitetiin, sitä ohjelmoitiin. Siitä otettiin kaikki mahdollinen irti optimoinnilla ja mielikuvituksella. Se oli kuin pilkahdus tulevaisuudesta saavan nuorison kuvittelemaan mitä kaikkea tietokoneilla voisikaan tulevaisuudessa tehdä.

Kuusnepa muuntajalla ja levy- sekä kasettiasemilla. Kuvassa myös ilotikku. Tämä härveli tuli lähes aina television antenniliittimeen kiinni ja kuva haettiin siinä missä muutkin kanavat. Tällöin automaattiset kanavahaut oli ihan sci-fiä, joten käsipelin ruuvailtiin milloin minkäkinlaista nuppia. Tässä myös ääni kulki samaa antennijohtoa pitkin, kuten televisio-ohjelmissa. Voi niitä aikoja... Hyvä, että ne on ohi!

Commodore 64 on minun sukupolveni tietokone. Monella meillä nostalgianörteillä on vieläkin toimiva kuusnepa jossain kaapissa, vintillä, varastossa tai olohuoneessa. Mutta kuten aina, aika on ajanut kuusnepan yli raskaasti. Koneita löytyy vieläkin ja niiden ympärillä elää harrastajien joukko, joka pitää henkeä yllä siinä määrin, että koneisiin saa yhä osia ja adaptereita, joilla niihin voidaan liittää uutta tekniikkaa. Commodore 64 voi vaikuttaa vitsiltä (ja kaikella rakkaudella, sitä se välillä onkin), mutta koneen vaikutusta nykymaailmaan saati niiden parissa harrastelua ei auta vähätellä. Pohjimmiltaan kyse on monista samoista asioista, kuin vanhojen autojen tai vinyylien harrastamisessa: vivahteista vanhasta maailmasta, joissa kaikki tehtiin kestämään ja kaiken korjaamaan.
Luonnollisesti siis Commodore 64:n uudistetun version ilmestyminen markkinoille herätti suunnattomasti kiinnostusta etenkin allekirjoittaneessa.
Alkuinnostuksen vallassa tulin kuitenkin mietineeksi kannattaako minun sittenkään hommata moista aparaattia, jota pelaan ehkä pari päivää ja unohdan sen sitten kaappiin. On enemmänkin kuin todennäköistä, että juuri niin siinä tulee käymään. Mutta koska kaupasta ei heti saanut uutta masinaa, ajattelin piruuttani ladata Ubuntulleni Vicen. Ubuntu siis on Linuxin versio, jolla käytännössä pystyy tekemään melkein mitä tahansa Windows PC:llä tai Applen härveleillä. Käytännön tasolla Linux, Windows ja Apple ovat kaikki käyttöjärjestelmiä, jotka toimivat samoilla komponenteilla. Varsinkin Applen käyttäjillä on joskus vaikea ymmärtää, että koneiden sisäkalut tulevat samoilta tehtailta ja toimivat tismalleen samalla tavalla, kuin minkä tahansa muunkin tietokoneen. Käyttöjärjestelmissä sen sijaan on eroja niin käytön kuin suorituskyvyn puolestakin. Minä olen vannoutunut Linux-ukkeli, mutta sekin on vähän väärin sanottu. Linuxista on eri versioita, jotka eroavat arkkitehtuuriltaan siinä missä suuntaukset uskontojen sisällä. Minä olen tykästynyt Ububtuun erinäisistä syistä, joita on turha sen enempää tässä perata. Mainittava kuitenkin on, että edes kaikki Ubuntun versiot eivät toimi ihan samalla tavalla paitsi pääpiirteittäin. Ububtu on kevyt käyttöjärjestelmä, joka käyttää koneen suorituskykyä tehokkaammin kuin esimerkiksi Windows. Lisäksi se on lähes idioottivarma mitä tulee virusten ja haittaohjelmien torjuntaan. Ja mikä parasta, se on ilmainen, kuten myös ohjelmistot muutamia poikkeuksia lukuunotamatta.
Vice - josta äsken mainitsin - puolestaan on emulaattori, jolla voi suorittaa kuusnepalle tehtyjä ohjelmia ja pelejä.
Kun olin asentanut Vicen ja saanut kaverilta vinkin mistä ladata muutama peli, tuumasin, että eipä tämä kummempaa tarvitse. Eli loppu hyvin, kaikki hyvin. Ei tässä sitten sen enempää kerrottavaa ole.

Paitsi, että keskustelu aiheesta ja ne muutama peli, joita tuli ladattua sellainen reilu 25 tuhatta kappaletta, sai kummasti miettimään, että mitä jos nyt sitten vaikka kuitenkin vähän rakentelisi.

Jätetään tylsemmät yksityiskohdat ajatuksen kehittymisestä sikseen ja mennään viimein asiaan. Tässä vaiheessa minulle on luvassa alkuperäinen Commodore 64:n kotelo näppäimistöineen ja kiitos vihjeen, siihen tilattuna Keyrah -adapteri, jonka avulla saa paitsi kuusnepan näppäimistön toimimaan USB laitteena mutta myös tuen liittimineen käyttää alkuperäisiä joystickejä. Keyrah liitetään jonkinlaiseen tietokoneeseen, ja tähän paras ratkaisu on Rasperry Pi, josta minulla ennestään on hieman kokemuksia. Raspiin saa jo vakiona LAKKA-käyttöliittymän, joka sisältää älyttömän määrän emulaattoreita, Vicen mukaanlukien. Tätä kirjoittaessa Rasperry Pi:stä on julkaistu 4. versio, mutta valitsin suosiolla aiemman version. Pikainen googlettaminen kertoo, että nelosen kanssa saataa olla tarvetta säätää ylimääräistä tässä tarkoituksessa ja lisäksi se maksaa kympin pari enemmän. Kolmonen riittää mainiosti tarkoitukseen ja sen kanssa emulaattorit toimivat hyvin. Siksi päädyin aiempaan Raspin versioon numero 3 model B+.

Raspi on pieni, eikä se vaadi erillistä jäähdytystä. Koosta saanee jotain käryä kiinnitetystä normaalista muistitikusta. Tuo pieni nökäre sen vieressä on langattoman näppis-hiiri-yhdistelmän lähetin. Liittimet tässä suurimmat osat ovatkin. Virtalähteenä toimii kännykän laturi. Hinta pyörii siinä neljän kympin korvilla ja valmiina löytyy langaton verkko ja Bluetooth. Käyttis on ladattu SD-mini -kortille, joka on tuolla laitteen alapuolella näkymättömissä. Kortti toimii myös paikallisena tallennusasemana.

Jossain vaiheessa suunittelin käyttäväni koneena vanhaa älypuhelinta, jonka omaa kosketusnäyttöä voisi käyttää pelivalitsimena television sijaan, mutta siihen liittyy niin paljon ongelmia, ettei taitoni riitä alkuunkaan, enkä ole varma jaksaako kiinnostus riittää asiaan perehtymiseen.
Koska jostain kuitenkin pitää aloittaa, aloitan rasperrysta, jossa on kaikki valmiina - tarvittavat liittimet mukaanluettuna.
Kotelo ja Kayrah ovat vielä maailmalla, mutta se ei tarkoita, etteikö Raspia voisi asentaa niin sanotusti pelikuntoon. Ja se onkin juuri niin helppoa, kuin kuvittelin. Itseasiassa vielä vähän helpompaa. Alkuasennusvalikosta ensin langaton verkko päälle ja sitten lataamaan Lakka koneeseen. Usb-tikku kylkeen, josta löytyy pelit zip-pakattuna. Eikä sitten muuta kuin valitsemaan peliä. Erittäin positiivinen yllätys on, kuinka kone osaa käynnistää pakatun tiedoston ilman, että peliä tarvitsee erikseen purkaa.
Joystickin emuloimisessa näppäimistölle on omat pienet hankauksensa, mutta asiaan perehdyn vasta kun pääsen testaamaan Keyrahin kanssa kuinka homma pelittää. Muutenkin säätäminen on tältä osin järkevin jättää tähän, vaikka sormet syhyääkin ihan urpona. Lakkan kustomoiminen kannattaa tehdä vasta, kun kaikki leekot on laatikossa paikallaan. Kuitenkin joku menee päin persettä vielä.
Tämän myötä raportointi "Mun kuusnepasta" jatkuu kun saan tarvittavaa roinaa, nälkä kasvaa ja aivot tekee temppuja tehtaillessa kaikenlaisia ideoita.

PS. Boulder Dash 2 on kiva peli aloittaa kokeileminen. Tulee kotoisa ja nostalginen olo ärräpäiden ja turhautumisen myötä. Perkele!